Avoin kirje ex psykologilleni

Hyvä entinen psykologini...

(Tai, no siksi sinä itseäsi kutsuit) Tietääkseni psykologin tehtävä on kuunnella ja auttaa, sekä pitää kiinni vaitiolovelvollisuudestaan, eikä päinvastoin. Tietääkseni sinulla ei ole oikeutta haukkua ja lannistaa minua, eikä saada tuntemaan oloani huonoksi ihmiseksi, sekä mielisairaaksi. Tietääkseni sinulla ei ole oikeutta kertoa sosiaalityöntekijöille mitään. Miksi teit niin? Miksi sait minut tuntemaan itseni mielisairaaksi sanoillasi? Miksi sinulle oli niin vaikeeta olla ystävällinen minua kohtaan?

Kun kävin luonasi, olin ulkoapäin vain tavallinen yhdeksännesluokkalainen, enkä juuri tiennyt psykologin tai psykiatrin tehtävistä. Olin 2 vuotta taistellut elämää vastaan vain itseni kanssa, ainoana kenelle puhua toimi silloin rakas äitipuoleni. Ainoa, jolle puhuminen ei silloin tuntunut vaikealta. Miksi sait minut uskomaan äitipuoleni olevan hirviö? Miksi sait minut kääntymään häntä vastaan vaikka hän ei muuta yrittänyt kuin olla täydellinen äitipuoli ja kuuntelija? Miksi teit niin? 

Jos en olisi ikinä käynyt luonasi purkamassa tunteita ja ajatuksiani, en olisi joutunut käymään pahinta mahdollista tunteiden ja itsetunnon vuoristorataa. En olisi koskaan tuntenut itseäni mielisairaaksi, vaan koska "luulin" (sinun sanojesi mukaan) koiriemme auttavan minua henkisessä pahoinvoinnissa. Tajuatko, että sillä hetkellä minulla ei ollut mitään muuta? Minulla ei ollut ystäviä, ei luotettavaa ammattitaitoista psykologia, eikä edes rakasta äitipuoltani. Ainoa mitä minulla oli, oli koiramme. Koiramme, jotka aisti pahan oloni ja tulivat väkisin luokseni kiehnäämään ja nuolemaan naamani, jolloin väkisinkin tuli parempi olo, joku sentään välitti.

Mietin pitkään julkaisenko tätä loppu osaa, mutta koin sen oikeutetuksi. Sinä olet syy sille, miksi olin enemmän pohjalla kuin koskaan ennen. Sinä olet syy sille, miksi sosiaalityöntekijäni pitivät minua hulluna enkä vieläkään saa muuttaa omaan asuntoon (vaikka olen jo 17-vuotias ja opiskelen toisella paikkakunnalla). Sinä olet syy sille, miksi käännyin äitipuoltani vastaan, ainoota ihmistä joka kuunteli ja ymmärsi. Sinä olet syy sille, miksi tunsin oloni arvottomaksi.

Nytten sinä olet kouluni kuraattori, sinä joka pilasit elämäni. Sinun läsnäolosi saa minut edelleen ahistuneeksi, kiukkuiseksi ja vihaiseksi. Sinä olet hirviö.

Toivon, että tämä joskus tavoittaa sinut (ja äitipuoleni, joka toivottavasti tämän tekstin jälkeen ymmärtää minun olevani pahoillani) ja tunnet olosi huonoksi ihmiseksi, todella toivon niin. Toivon, että kerrankin sinä tunnet olosi arvottomaksi.

EDIT - Tekstistä saa sellaisen käsityksen,  että äitini ja isini olisivat hylänneet minut.  Asia ei ole näin.  Asuin tällöin isäni luona, isi oli töissä päivät,  jolloin suurimman osan ajastani vietin äitipuoleni kanssa, jolloin puhuinkin hänen kanssaan eniten. Tottakai puhuin myös äitini ja isäni kanssa asioista ja he tiesivät missä mennään ja oli tukenani. Kiitos teille ❤